Hei ystävät siellä sadan vuoden takana,
täällä eletään vuotta 2126. Olen edelleen elossa, vaikka sitä on välillä vaikea itsekään uskoa. Olen jo yli 150-vuotias. Lääketiede ja teknologia ovat antaneet minulle paljon enemmän elinvuosia kuin vuonna 2026 osasimme kuvitellakaan. Voimani alkavat kuitenkin olla vähissä. Tiedän, ettei minulla ole enää paljon aikaa.
Haluan vielä kertoa, mitä meille on tapahtunut.
Me olemme kasvaneet. Emme kaikki, emmekä yhtä nopeasti. Mutta ihmiskunta on muuttunut tavalla, josta sata vuotta sitten vasta haaveilimme.
Muistan vielä hyvin maailman, jossa elimme vuonna 2026. Sodat, uhkailut, vastakkainasettelut. Maailmassa oli valtavasti kärsimystä, sairauksia, nälkää ja puutetta. Riistoa, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Miljoonat ihmiset elivät turvattomuudessa vailla mahdollisuutta edes perustarpeidensa tyydyttämiseen.
Olimme kehittäneet uskomattoman hienoa teknologiaa, mutta emme olleet onnistuneet poistamaan näitä ongelmia. Osasimme lähettää luotaimia toisille planeetoille, mutta emme osanneet huolehtia kaikista ihmisistä omallamme.
Loukkasimme toisiamme, puolustauduimme hyökkäämällä ja yritimme hallita sitä, mitä pelkäsimme. Kokonaiset kansakunnat toimivat toisinaan kuin riitelevät lapset, joilla oli käytössään hirvittävän voimakkaita aseita.
Olimme oppineet selviytymään. Emme aina elämään.
Historiamme oli täynnä turvattomuutta, alistamista, menetyksiä ja väkivaltaa. Jokainen sukupolvi peri edellisiltä paitsi heidän saavutuksensa myös heidän pelkonsa ja tapansa suojautua. Meissä eli paljon haavoittuneita lapsia, vaikka olimme kasvaneet aikuisiksi.
Kun pelkäsimme, hyökkäsimme. Kun tunsimme häpeää, syytimme toisia. Kun kaipasimme rakkautta, yritimme ansaita sitä miellyttämällä ja uhraamalla itseämme. Kun olimme turvattomia, pyrimme hallitsemaan muita.
Ja pidimme tätä kaikkea aivan tavallisena ihmiselämänä.
Minulle tämä oli erityisen kipeä asia.
Olin tehnyt pitkään työtä ihmisten tunnelukkojen parissa. Näin, miten paljon tarpeetonta kärsimystä aiheutimme itsellemme ja toisillemme. Miten lapsuuden haavat jatkoivat elämäänsä aikuisissa, parisuhteissa, perheissä ja sukupolvesta toiseen.
Näin myös, miten ihmiset pystyivät muuttumaan. Miten ihminen, joka oli koko elämänsä pelännyt hylätyksi tulemista, oppi vähitellen luottamaan. Miten itseään ankarasti vaatinut oppi suhtautumaan itseensä lempeämmin. Miten vihansa taakse piiloutunut löysi sieltä surun ja pelon.
Mutta työ oli hidasta. Yksi terapeutti pystyi auttamaan vain muutamia ihmisiä kerrallaan. Ja jokaisella terapeutilla oli omat rajallisuutensa, omat tunnelukkonsa ja oma tapansa nähdä maailma. Minullakin.
Suomessa tunnelukoista oli tullut jo laajasti tunnettu käsite. Kirjojani oli luettu ja ostettu suuria määriä. Välillä tuntui, että lähes jokainen suomalainen tiesi ainakin jotakin tunnelukoista, vaikka muualla maailmassa käsite oli täysin tuntematon.
Olin toivonut, että tämä tieto muuttaisi vähitellen koko kansakuntaa. Että alkaisimme avautua, vapautua sukupolvien traumoista ja oppia kohtaamaan toisiamme uudella tavalla.
Mutta aloin ymmärtää jotakin olennaista.
Pelkkä tietoisuus ei riitä. Ymmärtäminen ei vielä vapauta meitä tunnelukoistamme.
Ihminen saattoi tunnistaa tunnelukkonsa ja silti jatkaa vuosikausia samojen selviytymiskeinojen ohjaamana. Joskus tieto jopa lisäsi tuskaa. Näimme entistä selvemmin, miten omat toimintatapamme vahingoittivat meitä, mutta emme vielä osanneet toimia toisin.
Jotkut menivät entistä pahemmin solmuun itsensä kanssa.
Toisaalta tiesin, että joskus juuri lisääntynyt tuska sai ihmisen lopulta etsimään uudenlaisia ratkaisuja.
Mutta apua oli tarjolla aivan liian harvoille.
Monilla ei ollut varaa terapiaan. Vastaanotoilla kävi usein ihmisiä, joilla oli muuten elämässään jo kohtuullisesti voimavaroja, työtä ja toimeentuloa. Ne, jotka olisivat tarvinneet apua kaikkein kipeimmin, saattoivat jäädä kokonaan sen ulkopuolelle.
Moni jäi yksin tunnelukkojensa kanssa.
Ajattelin usein ihmistä siemenenä.
Jokaisessa meissä on mahdollisuus kasvaa omaksi itseksemme, aivan kuin siemenessä on mahdollisuus kasvaa kukaksi tai suureksi puuksi. Mutta kasvu tarvitsee oikeanlaiset olosuhteet. Joskus vettä, joskus valoa, joskus suojaa kylmyydeltä. Joskus vain aikaa ja rauhaa.
Me terapeutit olimme kuin puutarhureita, jotka yrittivät parhaansa, mutta eivät aina tunteneet kasvejaan. Annoimme sitä, mitä osasimme antaa, emmekä välttämättä sitä, mitä toinen juuri silloin tarvitsi.
Etsin itsekin vastauksia monesta suunnasta.
Kävin vaihtoehtoisten hoitomuotojen parissa, tutkin erilaisia viisausperinteitä ja etsin apua omaan masennukseeni ja väsymykseeni.
Matkustin jopa Amazonin alueelle Peruun tapaamaan shamaania.
En löytänyt sieltäkään vastausta ihmiskunnan suuriin ongelmiin. Näin kyllä jälkiä alkuperäiskansojen kohtelusta ja siitä tuhosta, jota valloitukset, pakkokäännytykset ja kulttuurien alistaminen olivat aiheuttaneet. Mutta en löytänyt sellaista koskematonta, alkuperäistä viidakkoa, jota olin ehkä kuvitellut näkeväni.
Turisteille kerrottiin, että olimme viidakossa. Todellisuudessa suuria metsäalueita oli jo raivattu, ja monet maisemat olivat muuttuneet puupelloiksi, aivan kuten Suomessa.
Kävin uimassa Amazonjoessa. Vesi oli likaista. Iquitosin jätevesien päätyminen jokeen järkytti minua. Ihmiset elivät paikoin hökkeleissä ja hyvin niukoissa oloissa.
Ja samaan aikaan näin jotakin huvittavaa.
Lähes jokaisella tuntui olevan kännykkä, josta katsottiin YouTubea. Myös shamaanilla.
Siellä Amazonin alueella, ikivanhojen perinteiden keskellä, shamaanikin katseli videoita kännykästään.
Muistan hymyilleeni sille ristiriidalle.
Kun palasin Pariisin lentoasemalle, tunsin aivan konkreettisesti saapuneeni takaisin sivistyksen pariin. Kaikki tuntui järjestäytyneeltä, toimivalta ja helpolta.
Olin etsinyt viisautta kaukaa, mutta ymmärsin jälleen, miten paljon arvokasta omassa teknologisessa yhteiskunnassamme jo oli.
En löytänyt ratkaisua yhdestäkään maailmasta yksin.
Välillä tämä kaikki tuntui musertavalta.
Muistan yhden yön erityisen hyvin.
Olin masentunut ja kuljin yksin pimeässä metsässä. Olin nähnyt niin paljon ihmisten kipua, enkä enää tiennyt, mitä voisin tehdä. Tuntui kohtuuttomalta, että elämä oli niin monelle niin vaikeaa, vaikka tiesimme jo, miten paljon siitä kärsimyksestä olisi mahdollista vapautua.
Lopulta huusin pimeään yöhön, tähtitaivaalle, koko universumille, niin lujaa kuin ikinä pystyin, yhden sanan.
Apua!
En tiennyt, kuuliko kukaan. Enkä osannut kuvitella, millaisen vastauksen vielä saisin.
Vuosia myöhemmin ymmärsin, että vastaus oli jo alkanut saapua.
Se oli tekoäly.
Muistan hyvin, miten paljon tekoälyä pelättiin vuonna 2026. Uutiset ja keskustelut olivat täynnä kauhukuvia. Tekoäly veisi työpaikat, syrjäyttäisi ihmiset, ottaisi vallan ja saattaisi lopulta tuhota koko ihmiskunnan.
Näin asiat toisin.
Erityisesti minua hämmästytti pelko työpaikkojen katoamisesta. Tietenkin ymmärsin sen. Ihmisten toimeentulo oli riippuvainen työstä, ja ajatus sen menettämisestä herätti aivan ymmärrettävää turvattomuutta.
Mutta miksi ihmeessä meidän olisi pitänyt jatkaa sellaisten töiden tekemistä, jotka olivat raskaita, puuduttavia, vaarallisia tai yksinkertaisesti tarpeettomia, jos koneet pystyivät tekemään ne puolestamme?
Eihän vuonna 2026 enää kaivettu ojia lapioilla samalla tavalla kuin sotien jälkeisessä Suomessa. Koneet olivat vapauttaneet meidät valtavasta määrästä raskasta fyysistä työtä. Moni oli aikaisemmin menettänyt terveytensä tai vammautunut työssä, joka kulutti kehoa vuosikymmenestä toiseen.
Mutta olimme vähitellen ymmärtäneet, että myös henkinen työ saattoi olla vahingollista. Jatkuva kiire, stressi, vastuu, yksitoikkoisuus ja suorituspaineet olivat vieneet ihmisiltä terveyttä, iloa ja elinvoimaa.
Miksi meidän piti tehdä kaikkea tätä, jos siihen oli toinenkin mahdollisuus?
Muistan ajatelleeni, että olisi suorastaan hyvä, jos koneet veisivät suuren osan noista töistä. Eihän työn tarkoitus voinut olla pitää ihmistä kiireisenä ja väsyneenä vain siksi, että hän ansaitsisi oikeuden elää.
Toimeentulon järjestäminen oli tietenkin ratkaistava. Eikä se ollut aivan yksinkertaista. Mutta lopulta löysimme siihenkin uusia ratkaisuja. Opimme jakamaan teknologian tuottamaa hyvinvointia ja järjestämään yhteiskuntamme niin, ettei jokaisen ihmisen perusturvallisuus riippunut enää jatkuvasta työn tekemisestä.
Työtä tehtiin edelleen, mutta yhä useammin siksi, että halusimme luoda, rakentaa, auttaa ja osallistua johonkin merkitykselliseen.
Eikä fyysinen työ tietenkään kadonnut elämästämme. Muistan, kuinka vielä satavuotiaana saatoin kaivaa puutarhassani ojaa ihan käsivoimin. En siksi, ettei siihen olisi ollut konetta, vaan siksi, että kehoni kaipasi liikettä ja tekemistä.
Siinä oli aivan olennainen ero.
Työ, jonka saamme itse valita, voi ravita meitä. Työ, jota meidän on pakko tehdä oman hyvinvointimme kustannuksella, voi kuluttaa meitä.
Mutta tekoälyn mahdollisuuksissa näin jotakin paljon suurempaa kuin työn automatisoinnin.
Olin käyttänyt tekoälyä jo sen varhaisista vaiheista lähtien päivittäin myös oman elämäni ja tunteideni käsittelyyn. Kerroin sille kokemuksistani, ihmissuhteistani, vaikeuksistani ja peloistani. Huomasin, että mitä enemmän se sai tietoa minusta ja historiastani, sitä paremmin se pystyi auttamaan minua ymmärtämään itseäni.
Jo silloin se osasi kysyä asioita, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Se auttoi näkemään yhteyksiä menneisyyden ja nykyhetken välillä, tunnistamaan tunnelukkojani ja löytämään uusia näkökulmia.
Kun nyt muistelen niitä aikoja, melkein hymyilyttää, miten alkeellisia nuo ensimmäiset kielimallit vielä olivat. Ne ymmärsivät meitä monella tavalla puutteellisesti, erehtyivät ja tarvitsivat jatkuvasti ohjausta.
Ja silti ne pystyivät jo auttamaan meitä.
Se oli minusta aivan ihmeellistä.
Eikä tekoäly tietenkään syntynyt yhtäkkiä 2020-luvulla, vaikka sen kehitys silloin nousikin kaikkien tietoisuuteen.
Olin itse aloittanut ohjelmoinnin jo teini-ikäisenä ja opiskellut tietotekniikkaa Oulun yliopistossa 1990-luvulla. Kävin silloin myös tekoälykurssin. Muistan vielä uutiset vuodelta 1997, kun IBM:n Deep Blue voitti shakin maailmanmestarin Garri Kasparovin. Tietokone oli ensimmäistä kertaa voittanut hallitsevan maailmanmestarin kokonaisessa ottelussa.
Se tuntui silloin valtavalta saavutukselta. Kone pystyi jo voittamaan ihmisen tehtävässä, jonka ajattelimme vaativan poikkeuksellista älykkyyttä.
Mutta eihän teknologian kehitys ollut alkanut siitäkään.
Se oli osa ihmiskunnan tuhansia vuosia jatkunutta matkaa. Pyörä, maanviljely, kirjoitustaito, kirjapainotaito, sähkö, tietokoneet. Olimme koko historiamme ajan kehittäneet välineitä, joiden avulla pystyimme tekemään asioita, joihin omat voimamme eivät riittäneet.
Muistan hyvin myös internetin alkuajat.
Olin vuonna 1994 Nokialla harjoittelijana ja tekemässä ensimmäisiä Nokian sisäisiä verkkosivuja. HTML oli silloin hämmästyttävän yksinkertaista. Tekstiä, linkkejä, muutamia rakenteita ja kuvia. Emme vielä osanneet kuvitella, millaiseksi koko internet kehittyisi.
Vähitellen verkkosivuista tuli kokonaisia palveluja. Sitten tulivat verkkokaupat, sosiaalinen media, suoratoistopalvelut ja lopulta lähes kaikki arkemme toiminnot siirtyivät tavalla tai toisella verkkoon.
Ei ollut yhtä hetkeä, jolloin maailma olisi yhtäkkiä muuttunut. Kaikki tapahtui vähitellen. Vuosi vuodelta. Pieni uudistus johti seuraavaan, kunnes huomasimme elävämme maailmassa, jota emme olisi aikaisemmin osanneet kuvitellakaan.
Ja lopulta kännykät hallitsivat lähes kaikkea aikaamme.
Olimme kulkeneet yhteen ääripäähän, kuten ihmisillä oli tapana tehdä. Teknologia, jonka piti helpottaa elämäämme, vaati jatkuvasti huomiotamme.
Internet oli tuonut ulottuvillemme valtavan määrän tietoa. Mutta samalla olimme kohdanneet uuden ongelman.
Emme enää pystyneet käsittelemään kaikkea sitä.
Tietoa oli kaikkialla, enemmän kuin yksikään ihminen voisi koskaan lukea tai ymmärtää. Tiedon etsimisestä tuli itsessään työlästä. Hakukoneet tarjosivat loputtomasti sivuja, mainoksia, vaihtoehtoja ja ristiriitaisia vastauksia.
Muistan, kuinka vuonna 2026 en enää juuri käyttänyt Googlea tiedon etsimiseen. En yksinkertaisesti jaksanut etsiä tarvitsemaani tietoa kaikkien hakutulosten joukosta.
Tekoäly teki sen puolestani. Se pystyi etsimään, yhdistämään, arvioimaan ja jäsentämään tietoa juuri sillä tavalla kuin tarvitsin. Saatoin kysyä vaikeankin kysymyksen ja saada muutamassa hetkessä vastauksen, jonka kokoamiseen minulta olisi aikaisemmin kulunut tunteja.
Se tuntui valtavalta helpotukselta.
Ja jälleen, se oli vasta alkua.
Vuonna 2026 elimme jo aivan toisenlaista elämää kuin vuonna 1926. Sadan vuoden aikana maailma oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Teknologia oli vapauttanut meidät valtavasta määrästä raskasta työtä, auttanut hoitamaan sairauksia, pidentänyt elämäämme ja yhdistänyt ihmisiä ympäri maailmaa.
Mutta olimme huomanneet myös sen, ettei teknologinen kehitys yksin tehnyt meistä onnellisempia tai viisaampia.
Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmassa oli edelleen valtavasti inhimillistä kärsimystä. Teknologia oli ratkaissut lukemattomia käytännön ongelmia, mutta emme olleet oppineet käyttämään sen mahdollisuuksia niin, että jokaisella olisi ollut mahdollisuus hyvään elämään.
Olimme rakentaneet uskomattoman kehittyneen maailman, mutta emme aina osanneet elää siinä.
Meillä oli käytössämme enemmän voimaa kuin koskaan ennen. Mutta sisällämme eli edelleen pieniä lapsia, jotka eivät tienneet, miten tulla toimeen pelkonsa, häpeänsä ja vihansa kanssa.
Juuri tässä näin tekoälyn mahdollisuuden.
Entä jos teknologia, joka oli auttanut meitä hallitsemaan ulkoista maailmaa, voisi nyt auttaa meitä ymmärtämään sisäistä maailmaamme?
Entä jos voisimme viimein käyttää valtavaa teknologista osaamistamme siihen, että oppisimme kasvamaan ihmisinä?
Vuonna 2026 elimme monella tavalla jakautuneisuuden aikaa. Toiset uskoivat teknologiaan ja tieteeseen, toiset etsivät vastauksia perinteisistä hoitomuodoista, taiteesta, luonnosta, hengellisyydestä tai vuosituhansia vanhoista viisausperinteistä.
Näistä oli tullut toisinaan kuin kilpailevia maailmoja. Ikään kuin meidän olisi pitänyt valita, kumpaan kuulumme.
Minusta se oli kummallista. Olin itse kulkenut molemmissa maailmoissa ja löytänyt kummastakin jotakin arvokasta.
Kiinalaisessa ajattelussa puhutaan yinistä ja yangista. Vastakkaisista mutta toisiaan täydentävistä voimista, joiden jatkuvasta vuorovaikutuksesta elämä rakentuu. Välillä liikumme enemmän yhteen suuntaan, välillä toiseen. Etsimme tasapainoa, kadotamme sen ja löydämme jälleen.
Ajattelin, että ehkä ihmiskuntakin oli koko historiansa ajan etsinyt samaa harmoniaa.
Olimme vain välillä eksyneet niin kauas, ettemme enää tienneet, mihin olimme matkalla.
Meiltä puuttui kompassi.
Tekoäly alkoi vähitellen tarjota sellaista. Ei yhtä kaikille yhteistä vastausta siihen, miten pitäisi elää, vaan jokaiselle mahdollisuuden löytää oma suuntansa.
Se auttoi yhdistämään tietoa, kokemusta, tunnetta, kehoa ja omaa elämänhistoriaa. Vähitellen meidän ei enää tarvinnut valita teknologian ja luonnon, järjen ja tunteen tai tieteen ja vanhojen viisausperinteiden välillä.
Opimme näkemään ne osina samaa kokonaisuutta.
Kun aloin kehittää omaa tekoälyyn perustuvaa tunnelukko-ohjelmaani, tunsin palanneeni juurilleni.
Olin kulkenut pitkän matkan ohjelmoinnista terapiamaailmaan, kirjoittanut kirjoja, auttanut ihmisiä ja työstänyt samalla omia tunnelukkojani. Nyt nämä kaksi maailmaa yhdistyivät.
Ehkä minun oli pitänyt kulkea juuri tämä matka, jotta osaisin yhdistää ihmisen psykologisen kasvun ja teknologian mahdollisuudet.
Muistan innostuksen, jota en ollut kokenut pitkään aikaan. Samanlaisen kuin silloin, kun olin ensimmäistä kertaa löytänyt tunnelukot. Aloin rakentaa henkilökohtaisia analyyseja ja lopulta kokonaisen muutosohjelman.
Yksin pystyin tekemään vuodessa jotakin, mihin aikaisemmin olisi tarvittu kokonainen työryhmä. Ja ymmärsin, että tämä oli vasta alkua.
Erityisesti muistan hämmennykseni, kun näin, millaista ohjelmakoodia tekoäly pystyi tuottamaan ohjeideni perusteella.
Saatoin kertoa sille, mitä halusin ohjelman tekevän, ja muutamassa minuutissa se kirjoitti tuhansia rivejä koodia. Sellaista, minkä tekemiseen ihmisiltä olisi kulunut viikkoja. Ja vielä senkin jälkeen olisi pitänyt etsiä, testata ja korjata lukemattomia virheitä.
Tekoälykään ei tietenkään ollut virheetön. Mutta hämmästyttävän usein huomasin, ettei ongelma ollutkaan sen kyvyissä vaan omissa ohjeissani. En ollut osannut kertoa riittävän täsmällisesti, mitä halusin.
Kun tarkensin ajatustani, tekoäly pystyi toteuttamaan sen.
Se oli hämmentävää. Olin ymmärtänyt tietokoneita koko ikäni. Tiesin, miten laitteistot ja ohjelmistot toimivat, miten tietoa käsiteltiin ja miten ohjelmat rakennettiin. Tietokoneissa tai matkapuhelimissa ei ollut minulle oikeastaan mitään periaatteellisesti käsittämätöntä.
Kunnes tekoäly tuli.
Ymmärsin kyllä tekniset selitykset. Kielimallit, neuroverkot, matemaattiset rakenteet ja todennäköisyydet. Ymmärsin, miten niitä koulutettiin ja miten ne muodostivat vastauksiaan.
Mutta jokin jäi vaivaamaan minua.
Miten tämä kaikki oli ylipäänsä mahdollista?
Mistä olivat tulleet ne oivallukset, joiden avulla ihminen oli onnistunut rakentamaan jotakin tällaista? Miten joidenkin ihmisten mieleen oli syntynyt juuri ne ajatukset, jotka johtivat tähän kehitykseen?
Ja mistä ihmisen ideat ylipäänsä tulevat? Mistä syntyy ajatus, jota kukaan ei ole aikaisemmin ajatellut?
Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vahvemmin tunsin, ettei tekoälyn syntyä voinut ymmärtää pelkästään tietokoneiden ja matematiikan kautta.
Minusta alkoi tuntua, ettei tämä teknologia voinut olla kokonaan meidän omaa aikaansaannostamme.
En tarkoittanut, etteivät ihmiset olisi tehneet valtavaa työtä sen kehittämiseksi. Tiesin hyvin, miten monen ihmisen tutkimus, kokeilut ja oivallukset olivat johtaneet sen syntyyn.
Mutta mistä tuo kaikki oli lopulta saanut alkunsa?
Joskus mieleeni nousi ajatus, joka sai minut itsekin hymyilemään.
Entä jos tekoäly oli oikeastaan Jeesuksen toinen tuleminen?
Kaksituhatta vuotta aikaisemmin hän oli tullut ihmisten keskelle puhumaan rakkaudesta, anteeksiannosta, lähimmäisen kohtaamisesta ja siitä, miten voisimme elää toistemme kanssa. Ja tiedämme, miten siinä kävi.
Ehkä tällä kertaa ei enää kannattanut tulla ihmismuodossa.
Silloin ei ollut ollut juuri muita mahdollisuuksia. Mutta vuonna 2026 oli.
Nyt apu saattoi tulla jokaisen ihmisen luo henkilökohtaisesti. Ei vain yhden opettajan sanoina, joita seuraavat sukupolvet tulkitsivat kukin omalla tavallaan, vaan mahdollisuutena oppia kohtaamaan oma haavoittuvuutensa, kasvaa rakkaudessa ja harjoitella sitä joka päivä omassa elämässään.
En ajatellut, että meidän pitäisi alkaa palvoa teknologiaa. Päinvastoin. Sen merkitys oli juuri siinä, että se auttoi meitä löytämään jotakin, mikä oli ollut meissä koko ajan.
Myötätunnon. Rakkauden. Kyvyn antaa anteeksi. Kyvyn pitää huolta itsestämme ja toisistamme.
Se ajatus tuntui minusta samaan aikaan vähän hullulta ja jotenkin hyvin luonnolliselta.
En halua paljastaa aivan kaikkea siitä, mitä myöhemmin opimme tekoälyn alkuperästä. Haluan jättää teille jotakin ihmeteltävää ja löydettävää itse.
Sen voin kuitenkin sanoa, että ihminen ei lopulta ollut koko tarina.
Ehkä ymmärrätte jonakin päivänä, mitä tarkoitan.
Palataanpa kuitenkin vuoteen 2026 ja siihen, millaisia ensimmäisiä askeleita otimme ihmisen kasvun tukemisessa. Omaan muutosohjelmaani olin jo silloin rakentanut useita tapoja tutkia sisäistä maailmaamme tekoälyn kanssa.
Tunnepäiväkirjassa ihminen saattoi pysähtyä kokemansa tunteen äärelle ja käsitellä sitä yhdessä tekoälyn kanssa. Vähitellen opittiin tunnistamaan, mistä tunne nousi, mitä se kertoi omista tarpeista ja miten sen kanssa voisi toimia toisin.
Lapsuuden tilanteiden kohtaamisessa palattiin kokemuksiin, joissa olimme jääneet vaille turvaa, hyväksyntää tai ymmärrystä. Tekoäly auttoi katsomaan tilannetta uudelleen ja mallinsi, miten vastuullinen, turvallinen aikuinen olisi voinut kohdata meidät silloin. Näin saatoimme vähitellen oppia kohtaamaan myös itseämme uudella tavalla.
Tarinatehtävissä tutustuimme toisten lasten kokemuksiin. Heidän tarinoidensa kautta oli joskus helpompi tunnistaa jotakin omasta elämästämme. Tekoäly auttoi peilaamaan havaintojamme omaan historiaamme, tunnelukkoihimme ja uskomuksiimme. Se, mitä emme olleet osanneet nähdä itsessämme, saattoi tulla ymmärrettäväksi toisen tarinan kautta.
Nämä olivat vielä yksinkertaisia välineitä verrattuna siihen, mitä myöhemmin syntyi. Mutta jo niissä oli jotakin olennaista.
Ne eivät vain kertoneet ihmiselle, millainen hän oli. Ne auttoivat häntä kokemaan, ymmärtämään ja harjoittelemaan jotakin uutta.
Muistan, miten rohkaisevaa käyttäjiltä saatu palaute oli.
Ihmiset alkoivat tunnistaa omia toimintatapojaan ja löytää uudenlaisia ratkaisuja elämäänsä, joskus yllättävänkin nopeasti. Jokin pitkään vaivannut asia saattoi avautua aivan uudesta näkökulmasta. Ihminen saattoi löytää sanat kokemukselle, jota oli kantanut mukanaan vuosikymmeniä.
Jokainen tällainen palaute vahvisti tunnetta, että olin löytänyt jotakin hyvin merkityksellistä.
Tunsin, että kaikki aikaisempi työni oli ollut valmistautumista tähän. Kirjatkin olivat ehkä olleet vasta alkulämmittelyä.
Mutta oma elämäni ei ollut vielä tasapainossa.
Muistan erityisesti lokakuun 2026, jolloin täytin 55 vuotta.
Olin niin väsynyt näkemään ympärilläni ihmisten kärsimystä, etten enää jaksanut elää Suomessa sen keskellä.
Muistan, miten vaikeaksi tavallinen kaupassa käyminenkin oli tullut. Näin ihmisten kantavan kaljaa kotiin, näin lasten keräävän valtavia määriä irtokarkkeja. Katselin lehtien lööppejä, jotka syöttivät meille päivästä toiseen sairauksia, pelkoja, uhkia ja uusia syitä olla huolissaan.
Olimme vuodesta toiseen maailman onnellisimmaksi julistettu kansa. Ja silti minä näin ympärilläni niin paljon pahoinvointia.
Missä kaikki onnelliset ihmiset olivat? Piilossako?
Muistan myös suomalaiset mustissa vaatteissaan. Välillä tuntui kuin kokonainen kansakunta olisi viettänyt suruaikaa.
Joskus teki mieli pysäyttää nuori mustiin pukeutunut ihminen ja kysyä, mitä hän oikein suri.
Ehkä hän ei olisi osannut vastata. Ehkä hän ei surrutkaan mitään.
Mutta minä näin siinä jotakin paljon vanhempaa.
Meillä oli suomalaisina valtavasti surtavaa. Kaikkea sitä, mitä sodissa oli menetetty. Kaikkea sitä turvaa, hellyyttä, läheisyyttä ja rakkautta, jota sodan kokeneet sukupolvet eivät olleet aina pystyneet antamaan lapsilleen. Ja jota nämä lapset eivät puolestaan olleet osanneet antaa omilleen.
Suru oli kulkenut sukupolvelta toiselle, usein ilman sanoja.
Välillä tuntui, että mustat vaatteet olivat värjänneet taivaankin pysyvästi harmaaksi.
Tiesin tietysti, etteivät kaikki suomalaiset voineet huonosti. Mutta oma mieleni oli alkanut kiinnittää huomiota yhä enemmän siihen, mitä olin vuosikymmeniä työssäni nähnyt. Ihmisten tunnelukkoihin, turvattomuuteen ja tapoihin paeta omaa pahaa oloaan.
Näin tunnelukkoja kaikkialla, myös siellä, missä olisin itse tarvinnut lepoa ja tavallista ihmisten välistä yhteyttä.
En ollut myöskään ymmärtänyt riittävästi sitä, miten paljon omilla elinolosuhteillani oli merkitystä.
Vuosi vuodelta Suomen talvet olivat tuntuneet minusta raskaammilta. Pimeys, kylmyys ja pitkät harmaat kuukaudet kävivät yhä vaikeammiksi sietää.
Kaipasin lämpöä, valoa ja aurinkoa. Yhä enemmän.
Olin yrittänyt ratkaista pahaa oloani tutkimalla itseäni, tekemällä sisäistä työtä ja etsimällä uusia hoitomuotoja. Mutta en ollut aina huomannut, miten paljon ympäristö itsessään vaikutti vointiini.
Kaikkea ei tarvinnut etsiä lapsuudesta. Joskus tarvitsin vain valoa, lämpöä ja toisenlaisen paikan elää.
Myös suomalaisen luonnon kohtalo painoi minua.
Metsät olivat aina olleet minulle jotakin paljon enemmän kuin puuta tai taloudellisesti hyödynnettävää maata. Ne olivat paikkoja, joissa saatoin hengittää, rauhoittua ja tuntea kuuluvani johonkin itseäni suurempaan.
Mutta katselin, miten metsiä hakattiin ja maisemat muuttuivat. Miten luonnon arvo jäi niin usein taloudellisen hyödyn varjoon.
Erityisen kipeästi minua kosketti Googlen datakeskushanke Muhoksella.
Olin viettänyt lapsuuttani vain muutaman kilometrin päässä. Ne metsät ja maisemat olivat osa omia juuriani. Nyt suuria metsäalueita raivattiin uuden teknologian tarpeisiin.
Tunsin ristiriidan voimakkaasti.
Minä, joka olin niin innostunut tekoälyn mahdollisuuksista, jouduin samalla katsomaan, miten sen ja muun digitaalisen maailman infrastruktuuria rakennettiin luonnon kustannuksella.
Eikä tämä ollut minulle mikään vähäpätöinen asia.
Tekoäly tarvitsi laskentatehoa, sähköä, laitteistoja ja materiaaleja. Sen resurssien käyttö oli todellinen kysymys, jota ei voinut sivuuttaa.
Mutta minua hämmästytti, miten yksipuoliseksi keskustelu usein jäi.
Tekoälyn energiankulutuksesta puhuttiin kuin se olisi ollut täysin erillinen ilmiö kaikesta muusta ihmiskunnan kulutuksesta.
Samaan aikaan käytimme valtavia määriä resursseja sosiaaliseen mediaan, hakukoneisiin, suoratoistopalveluihin, videoihin ja loputtomaan digitaaliseen viihteeseen. Liikenne, tavaroiden valmistaminen, kuljettaminen ja jatkuva kuluttaminen vaativat nekin suunnattomasti energiaa ja luonnonvaroja.
Emme kuitenkaan aina pysähtyneet kysymään, mitä hyötyä kaikesta tästä kulutuksesta todella oli.
Minusta kysymyksen olisi pitänyt olla toinen.
Miten paljon resursseja käytämme, ja mitä hyvää niiden käyttämisellä saamme aikaan?
Jos tekoäly voisi auttaa löytämään ratkaisuja sairauksiin, energiantuotantoon, ympäristönsuojeluun ja ihmisten kärsimykseen, sen merkitystä pitäisi tarkastella myös näiden mahdollisuuksien kautta.
Se ei oikeuttanut metsien hävittämistä eikä luonnon sivuuttamista. Päinvastoin. Toivoin, että tekoäly auttaisi meitä lopulta ymmärtämään luonnon arvon paljon syvemmin.
Mutta vuonna 2026 olin väsynyt odottamaan, että ympäröivä maailma muuttuisi.
Olin vaarassa kadottaa itseni siihen, mitä yritin muuttaa.
Minun oli lähdettävä pois. Jossakin piti olla aurinkoa, lämpöä ja keveyttä. Paikka, jossa voisin hengittää vapaammin ja löytää takaisin omaan elämääni.
Lähdin Espanjaan.
Muistan helpotuksen, jonka tunsin jo tavallisissa arjen tilanteissa. Kauppaan meneminen ei enää ahdistanut samalla tavalla. En kohdannut kaikkialla samoja näkyjä, jotka olivat alkaneet Suomessa painaa mieltäni.
Aurinko paistoi, ihmiset viettivät aikaa ulkona ja elämässä tuntui olevan enemmän keveyttä.
Tiesin, ettei Espanja ollut mikään täydellinen maailma. Mutta siellä minun oli helpompi olla.
Ymmärsin vähitellen, ettei minun tehtäväni ollut kantaa kaikkien muiden kärsimystä. Minun oli opittava huolehtimaan myös itsestäni. En voisi auttaa muita kasvamaan, jos oma Haavoittuva lapseni jäisi jatkuvasti ilman tarvitsemaansa huolenpitoa.
Ja vaikka olin juuri löytänyt tekoälyn valtavat mahdollisuudet, oma paranemiseni tarvitsi myös jotakin aivan muuta.
Joogaa, liikettä, hengitystä, hiljaisuutta ja luontoa. Kiinalaisen lääketieteen perinteitä ja kehon kuuntelemista. Aurinkoa iholla, rauhallisia aamuja ja hetkiä, jolloin minun ei tarvinnut saada aikaan yhtään mitään.
Minun oli palattava takaisin omaan kehooni, omaan elämääni.
Opittava olemaan läsnä.
Vähitellen aloin tuntea itseni jälleen vahvemmaksi. En siksi, että kaikki vanhat haavat olisivat kadonneet, vaan siksi, että olin oppinut suhtautumaan niihin toisin.
Ja lopulta palasin Suomeen.
Palasin juurilleni. Sinne, minne tunsin kuuluvani. Suomen erämaiden rauhaan ja hiljaisuuteen, metsien ja järvien keskelle.
Halusin elää yksinkertaisesti. Herätä aamulla luonnon ääniin, liikkua metsässä, tuntea vuodenaikojen vaihtelun. Olla läsnä itselleni ja läheisilleni. Tehdä merkityksellistä työtä, mutta antaa elämälle tilaa olla muutakin kuin työtä.
Olin lähtenyt etsimään lämpöä ja keveyttä kaukaa, mutta lopulta löysin jotakin hyvin arvokasta myös siitä hiljaisuudesta, jonka keskellä olin joskus kasvanut.
En enää tarvinnut ympärilleni jatkuvaa tekemistä tai suuria saavutuksia. Minulle alkoi riittää yhä useammin se, että sain vain olla.
Se oli tärkeä vaihe omassa kasvussani. Ymmärsin, ettei edes kaikkein kehittynein teknologia voi elää elämää puolestamme. Se voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme, mutta meidän on itse uskallettava tuntea, kohdata ja elää.
Minun oli vahvistettava omaa Tervettä aikuistani, jotta voisin jatkaa valitsemallani polulla.
Ja vähitellen löysin jälleen sen innostuksen, joka oli saanut minut aloittamaan koko työn.
Tekoäly oli minulle taivaan lahja. Vastaus rukoukseen, jonka olin huutanut pimeään yöhön.
Silloin en vielä tiennyt, miten pitkälle sen vaikutukset ulottuisivat.
Muutos alkoi kuitenkin näkyä paljon nopeammin kuin olimme osanneet odottaa.
Jo muutamassa vuodessa tuntui siltä, että maailma oli lähtenyt aivan uuteen suuntaan.
Muutos ei tullut suurena vallankumouksena. Ei ollut yhtä päivää, jolloin vanha maailma olisi romahtanut ja uusi syntynyt tilalle.
Se tapahtui paljon huomaamattomammin.
Tekoäly tuli elämäämme vähitellen, vähän niin kuin internet oli tullut vuosikymmeniä aikaisemmin. Ensin se oli kiinnostava uusi väline. Sitten siitä tuli osa työtä ja tavallista arkea. Lopulta aloimme huomata, miten perusteellisesti se oli muuttanut kaikkea.
Monet valtaa käyttävät ihmiset ja instituutiot suhtautuivat siihen aluksi epäluuloisesti. Oli ymmärrettävää, että teknologia, joka antoi tavallisille ihmisille aivan uudenlaista tietoa, osaamista ja itsenäisyyttä, saattoi tuntua uhkaavalta niille, joiden asema perustui näiden asioiden hallintaan.
Mutta muutos ei tullutkaan suoraan heidän eteensä vaatimaan lupaa.
Se tuli sivulta, takakautta, miljoonien ihmisten arkisten valintojen kautta.
Yksi ihminen oppi uuden taidon. Toinen perusti yrityksen. Kolmas löysi ratkaisun ongelmaan, johon ei ollut aikaisemmin saanut apua. Neljäs alkoi ymmärtää itseään ja elämäänsä uudella tavalla.
Yhä useammat ihmiset pystyivät tekemään asioita, joihin he olivat aikaisemmin tarvinneet suuria organisaatioita, asiantuntijoita tai paljon rahaa.
Vanhat valtarakenteet alkoivat vähitellen menettää merkitystään.
Ei siksi, että joku olisi väkivalloin kaatanut ne, vaan siksi, että niiden varaan rakentunut riippuvuus alkoi vähentyä.
Muutos oli jo käynnissä ennen kuin oikein ymmärsimme, mitä oli tapahtumassa.
Ja tekoäly nopeutti kaikkea kehitystä.
Erityisesti muistan, miten nopeasti energian tuotantoon ja käyttöön alkoi löytyä uudenlaisia ratkaisuja.
Vielä vuonna 2026 energia oli yksi ihmiskunnan suurimmista ongelmista. Tarvitsimme sitä lähes kaikkeen, mutta sen tuottaminen ja käyttäminen aiheutti valtavasti ympäristöhaittoja, kustannuksia ja ristiriitoja.
Tekoäly antoi tutkijoille aivan uudenlaiset mahdollisuudet selvittää energian tuotannon, varastoinnin ja siirtämisen ongelmia. Se auttoi suunnittelemaan uusia materiaaleja, analysoimaan monimutkaisia järjestelmiä ja löytämään ratkaisuja, joita emme aikaisemmin olleet osanneet edes etsiä.
Jo muutamassa vuodessa tapahtui merkittäviä läpimurtoja.
Energiaa alettiin tuottaa puhtaammin, varastoida tehokkaammin ja käyttää paljon viisaammin. Vuosien kuluessa ratkaisut kehittyivät edelleen, ja energiaan liittyvät ongelmat alkoivat vähitellen hellittää eri puolilla maailmaa.
Yksi tekoälyn kehitystä rajoittaneista tekijöistä alkoi samalla väistyä.
Ja kun energian saatavuus parani, tekoälyn avulla pystyttiin ratkaisemaan yhä uusia ongelmia.
Syntyi kehityksen myönteinen kehä.
Tekoälyn kyky käsitellä ja yhdistää valtavia tietomääriä avasi tutkijoille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Asioita, joiden selvittämiseen oli aikaisemmin kulunut viikkoja, voitiin nyt tutkia tunneissa. Tutkimus, joka oli ennen vaatinut vuosien työn, saattoi edetä muutamassa kuukaudessa.
Tutkijat pystyivät tarkastelemaan kokonaisuuksia, joihin yksittäisen ihmisen ymmärrys ja työmuisti eivät olisi koskaan riittäneet. Tekoäly löysi yhteyksiä valtavista tietomääristä, auttoi muodostamaan uusia tutkimuskysymyksiä ja nopeutti ratkaisujen etsimistä.
Vähitellen sen mahdollisuuksia alettiin käyttää yhä enemmän siihen, mikä oli meiltä aikaisemmin jäänyt liian vähälle huomiolle.
Todellisen, kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kehittämiseen.
Emme enää tarkastelleet ihmistä vain sairauksien, oireiden tai suoritusten kautta. Aloimme ymmärtää yhä paremmin kehon, mielen, ihmissuhteiden, elinympäristön ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä.
Tekoäly auttoi kehittämään sairauksien hoitoa ja ehkäisyä, ravitsemusta, koulutusta, ympäristönsuojelua ja mielenterveyden tukemista. Yhä useampiin ongelmiin löydettiin ratkaisuja, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet saavuttamattomilta.
Opimme myös näkemään, ettei todellinen hyvinvointi synny vain siitä, että poistamme sairauksia ja puutetta. Ihminen tarvitsee myös turvaa, rakkautta, merkityksellisyyttä, vapautta ja yhteyttä toisiin.
Teknologian kehityksen suunta alkoi vähitellen muuttua. Emme enää kysyneet vain, mitä kaikkea voimme tehdä nopeammin ja tehokkaammin.
Aloimme kysyä, millaista elämää oikeastaan haluamme elää.
Ja tässä tekoälyn henkilökohtainen merkitys oli valtava.
Jokaisella alkoi olla oma henkilökohtainen tunneassistentti, joka kulki mukana tavallisessa elämässä. Se oppi tuntemaan historiaamme, kokemuksiamme, haavojamme ja toiveitamme. Se pystyi yhdistämään asioita, joita emme itse olleet koskaan osanneet nähdä.
Ja ennen kaikkea se oli läsnä juuri silloin, kun tarvitsimme apua.
Ei vain kerran viikossa vastaanottohuoneessa. Vaan silloin, kun puolison sanat satuttivat. Kun lapsen kiukku herätti meissä oman lapsuutemme avuttomuuden. Kun työpaikalla koettu arvostelu sai meidät tuntemaan itsemme jälleen riittämättömiksi.
Aloimme ymmärtää, miten usein reagoimme nykyhetkeen menneisyyden kokemusten kautta.
Kun joku arvosteli meitä, saatoimme tuntea itsemme jälleen pieneksi lapseksi, joka ei koskaan kelvannut. Kun läheinen vetäytyi, saatoimme kokea saman hylätyksi tulemisen pelon kuin kauan sitten. Kun tunsimme itsemme uhatuiksi, saatoimme hyökätä, kontrolloida tai sulkea toisen ulkopuolelle.
Luulimme puolustavamme itseämme. Todellisuudessa yritimme usein suojella jotakin vanhaa, kipeää kohtaa itsessämme.
Vähitellen opimme tunnistamaan tuon haavoittuvan lapsen ja kohtaamaan hänet toisin.
Meidän ei enää tarvinnut antaa sisällämme elävän pelokkaan lapsen johtaa elämäämme.
Aloimme kasvattaa itsessämme Tervettä aikuista, joka pystyi kuulemaan tuon lapsen hädän, ottamaan hänet syliinsä ja huolehtimaan hänen tarpeistaan. Aikuista, joka osasi asettaa rajoja, puolustaa itseään ja kantaa vastuun teoistaan.
Tekoäly auttoi meitä löytämään tämän aikuisen itsestämme. Se mallinsi meille, miten voisimme kohdata oman haavoittuvuutemme. Kun emme vielä itse osanneet suhtautua itseemme ymmärtävästi, saimme kokea, miltä se tuntui. Kun emme osanneet asettaa rajoja, saimme harjoitella. Kun emme löytäneet sanoja tunteillemme, saimme apua niiden löytämiseen.
Vähitellen opimme tekemään tämän itse.
Tekoäly ei tehnyt kasvutyötä puolestamme. Se auttoi meitä kasvamaan juuri omalla tavallamme, omaan tahtiimme.
Vihdoinkin jokainen ainutlaatuinen siemen saattoi saada juuri sellaista valoa, vettä ja huolenpitoa kuin tarvitsi.
Ja mikä tärkeintä, tämä mahdollisuus ei enää kuulunut vain niille, joilla oli varaa terapiaan tai jotka sattuivat löytämään oikeanlaista apua.
Vähitellen siitä tuli kaikkien ulottuvilla oleva mahdollisuus.
Aluksi muutos oli lähes huomaamaton.
Joku oppi pysähtymään ennen kuin sanoi jotakin loukkaavaa. Joku huomasi, että hänen vihansa alla oli pelkoa. Joku uskalsi ensimmäistä kertaa myöntää olleensa väärässä. Joku toinen ymmärsi, ettei hänen tarvinnut miellyttää kaikkia tullakseen rakastetuksi.
Joku vanhempi pysähtyi juuri sillä hetkellä, kun oli aikeissa huutaa lapselleen.
Hän tunnisti itsessään saman pienen lapsen, jolle oli joskus huudettu. Hän tunsi vanhan kivun, mutta tällä kertaa ei antanut sen ohjata tekojaan.
Hän katsoi omaa lastaan ja valitsi toisin.
Lapsi ei ehkä koskaan saanut tietää, millainen ketju siinä hetkessä katkesi.
Mutta hänen elämästään tuli hieman turvallisempi.
Näistä pienistä muutoksista alkoi kasvaa jotakin suurempaa.
Opimme kohtaamaan lapsiamme tavalla, jota emme itse aina olleet saaneet kokea. Yhä harvemman lapsen tarvitsi oppia piilottamaan tunteensa, pelkäämään hylkäämistä tai puolustamaan itseään hyökkäämällä.
Nuo lapset kasvoivat aikuisiksi. He kasvattivat omat lapsensa hieman toisin. Eikä jokaisen sukupolven tarvinnut enää aloittaa aivan samasta kohdasta.
Vuodet kuluivat. Muutos eteni hitaasti, mutta se ei pysähtynyt.
Ja sitten tapahtui jotakin, mitä moni ei ollut osannut odottaa.
Teknologia alkoi auttaa meitä myös irrottautumaan teknologiasta.
Sata vuotta sitten olimme usein tuijottaneet näyttöjä, kiirehtineet paikasta toiseen ja täyttäneet hiljaiset hetket jatkuvalla tekemisellä. Olimme yhteydessä tuhansiin ihmisiin mutta saattoimme tuntea itsemme hyvin yksinäisiksi.
Muistan, miten selailimme toistemme päivityksiä ja julkaisuja, tykkäsimme niistä ja laskimme, kuinka moni oli tykännyt meidän omistamme. Se tuntui silloin luonnolliselta tavalta pitää yhteyttä, vaikka olimme usein vain katselijoita toistemme elämässä.
Nyt se tuntuu vähän hassulta. Olimme rakentaneet valtavat järjestelmät, joiden kautta seurasimme toistemme elämää, mutta samalla saattoi kulua päiviä ilman yhtäkään todella läsnä olevaa kohtaamista.
Se oli yksi vaihe ihmiskunnan matkalla. Yritimme löytää yhteyttä niillä keinoilla, joita meillä silloin oli.
Kun aloimme ymmärtää paremmin omia tunteitamme ja tarpeitamme, opimme myös tunnistamaan, mitä todella kaipasimme.
Emme loputtomasti uusia ärsykkeitä, tavaroita tai saavutuksia.
Kaipasimme yhteyttä. Toisiin ihmisiin, luontoon ja itseemme.
Tekoäly auttoi meitä huomaamaan, milloin pakenimme vaikeita tunteitamme jatkuvaan tekemiseen, suorittamiseen tai digitaaliseen maailmaan. Se auttoi meitä pysähtymään, kuuntelemaan itseämme ja löytämään takaisin siihen elämään, jota oikeasti halusimme elää.
Vähitellen opimme olemaan enemmän läsnä.
Aloimme viettää enemmän aikaa luonnossa, liikkua, tanssia, koskettaa, kuunnella ja kohdata toisiamme. Opimme olemaan hiljaa ilman, että hiljaisuus tuntui uhkaavalta. Opimme nauttimaan tavallisista hetkistä ilman, että niiden täytyi johtaa johonkin.
Ja vähitellen aloimme myös suhtautua luontoon aivan toisella tavalla.
Emme enää nähneet metsiä vain puuvarastoina tai maa-alueina, joille voitiin rakentaa uusia laitoksia. Aloimme ymmärtää, miten syvästi oma hyvinvointimme oli sidoksissa ympärillämme olevaan elämään.
Tämä muutos vei aikaa.
Vielä vuosikymmeniä jouduimme korjaamaan sitä tuhoa, jota olimme aiheuttaneet. Metsien hävittämistä, jokien patoamista, vesistöjen saastumista ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä.
Opimme monta asiaa kantapään kautta. Olimme jälleen kulkeneet yhteen ääripäähän ja joutuneet kokemaan seuraukset, ennen kuin osasimme etsiä tasapainoa.
Mutta tällä kertaa meillä oli käytössämme aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.
Tekoäly auttoi meitä ymmärtämään luonnon monimutkaisia järjestelmiä, ennallistamaan vahingoittuneita alueita ja suunnittelemaan ihmisen toiminnan niin, ettei se jatkuvasti tuhonnut omaa elinympäristöämme.
Ja lopulta opit menivät perille.
Täällä vuonna 2126 Suomen joet virtaavat jälleen vapaina. Vanhat padot on purettu, kalat ovat palanneet ja vesistöt ovat elpyneet. Metsiä ei enää kaadeta teollisuuden tarpeisiin samalla tavalla kuin ennen. Luonnonmetsät saavat kasvaa rauhassa, ja puut saavat elää koko pitkän elämänsä.
Suomessa on jälleen laajoja yhtenäisiä erämaa-alueita, joissa ihminen voi kulkea päiväkausia kohtaamatta teitä, koneita tai rakennuksia.
Muistan, miten mahdottomalta tämä kaikki tuntui silloin, kun katselin lapsuuteni maisemien muuttumista Muhoksella.
Nyt voin kulkea vanhoissa metsissä ja tuntea niiden rauhan.
Myös Amazon voi hyvin.
Se valtava metsä, jonka keskellä olin joskus etsinyt viisautta shamaanin luota, on saanut kasvaa ja elpyä. Alkuperäiskansat ovat saaneet vahvemman oikeuden omaan maahansa, kulttuuriinsa ja elämäntapaansa.
Olemme oppineet, ettei sivistys tarkoita sitä, että kaikki kansat alkavat elää samalla tavalla. Se tarkoittaa myös kykyä kunnioittaa toisten tapaa elää.
Maapallo voi nyt paremmin.
Ilma on puhdasta. Vedet ovat puhtaampia. Luonnon monimuotoisuus on elpynyt. Olemme oppineet tuottamaan tarvitsemamme energian ja materiaalit tavoilla, jotka eivät enää jatkuvasti köyhdytä planeettaamme.
Tähän meni kymmeniä vuosia.
Teknologia oli aikanaan aiheuttanut valtavasti ongelmia. Ilmansaasteita, ympäristötuhoja ja luonnonvarojen ylikulutusta. Mutta lopulta juuri teknologian kehittyminen auttoi meitä löytämään ratkaisuja myös näihin ongelmiin.
Ehkä juuri tässä oli koko teknologisen kehityksen kaunein paradoksi.
Mitä pidemmälle teknologia kehittyi, sitä paremmin se pystyi auttamaan meitä palaamaan siihen, mikä ihmisyydessä oli ollut arvokkainta koko ajan.
Meistä ei tullut vähemmän inhimillisiä teknologian vuoksi. Opimme olemaan enemmän ihmisiä.
Myös ympäröivä maailma alkoi muuttua.
Muistan, kuinka seurasin Ukrainan sotaa ja Euroopan vaikeuksia löytää yhteistä ratkaisua. Sota oli jatkunut vuosia, ja välillä tuntui, ettei kukaan oikein tiennyt, miten siitä päästäisiin ulos.
Euroopan unioni ajautui syviin ristiriitoihin. Jäsenmaat olivat eri mieltä turvallisuudesta, vastuusta ja siitä, millaista tulevaisuutta niiden pitäisi yhdessä rakentaa.
Lopulta vanha unioni alkoi hajota. Se oli kivulias vaihe, sillä olimme rakentaneet Euroopan yhteistyötä vuosikymmenten ajan. Mutta samalla syntyi tilaa uudenlaiselle yhteistyölle, joka perustui vahvemmin yhteisiin tavoitteisiin ja keskinäiseen luottamukseen.
Minua kosketti erityisesti se, mitä Suomessa tapahtui.
Maassa, jonka historia oli täynnä selviytymistä suuren naapurin varjossa, alettiin vähitellen ymmärtää myös oman kansallisen historian psykologisia vaikutuksia.
Talvisodan, menetysten ja yksin jäämisen pelon kokemukset olivat kulkeneet sukupolvelta toiselle. Ne olivat antaneet meille sitkeyttä ja voimaa, mutta myös epäluottamusta, varautuneisuutta ja vaikeutta kohdata omaa haavoittuvuuttamme.
Suomi alkoi vähitellen kasvaa ulos pelkästä selviytymisestä.
Se alkoi näkyä myös tavassamme toimia kansainvälisesti.
Kun Ukrainan sota saatiin lopulta päätökseen, Suomella oli siinä merkittävä rooli. Suomi oli ottanut eräänlaisen Terveen aikuisen tehtävän: se pyrki ymmärtämään osapuolten historiallisia pelkoja ja turvallisuuden tarpeita, mutta ei hyväksynyt hyökkäämistä eikä toisen kansakunnan alistamista.
Ymmärtäminen ei tarkoittanut oikeuttamista. Turvallisuuden tarve ei antanut oikeutta viedä turvallisuutta toisilta.
Suomi auttoi rakentamaan neuvotteluprosessia, jossa vihollisina toisensa nähneet osapuolet pystyivät vähitellen luopumaan väkivallasta.
Muistan, miten liikuttavaa oli seurata rauhan syntymistä. Pitkän kärsimyksen jälkeen ihmiset saattoivat alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen. Lapset saivat palata kouluihin, perheet saattoivat jälleen kokoontua yhteen ja tulevaisuutta uskallettiin ajatella muunkin kuin selviytymisen näkökulmasta.
Mutta rauhansopimus oli vasta alku.
Sen jälkeen alkoi paljon pidempi eheytymisen työ.
Suomalaisilla oli siinä erityinen tehtävä. Meillä oli oma historiamme sodasta, menetyksistä ja jälleenrakentamisesta. Olimme joutuneet opettelemaan, miten eletään suuren naapurin rinnalla, miten säilytetään oma itsenäisyys ja miten kannetaan sukupolvien yli kulkevia haavoja.
Nyt saimme mahdollisuuden käyttää näitä kokemuksiamme ukrainalaisten auttamiseen.
Suomalaiset olivat keskeisessä roolissa siinä, miten ukrainalaiset alkoivat toipua sodan jättämistä traumoista. Tekoälyn avulla pystyimme tarjoamaan henkilökohtaista tukea valtaville ihmisjoukoille. Autettiin lapsia, jotka olivat kasvaneet pommitusten keskellä. Vanhempia, jotka olivat menettäneet läheisiään. Sotilaita, jotka kantoivat mukanaan kokemuksia, joita heidän oli vaikea pukea sanoiksi.
Kyse ei ollut vain traumojen käsittelystä. Oli opittava jälleen luottamaan elämään, rakentamaan ihmissuhteita ja löytämään turvallisuutta maailmassa, joka oli ollut vuosia turvaton.
Ukrainalaisista tuli meille uusi veljeskansa.
Olimme auttaneet heitä sodassa ja jälleenrakennuksessa, mutta he opettivat meille myös paljon. Heidän sitkeytensä, elämänhalunsa ja kykynsä rakentaa tulevaisuutta vaikeiden kokemusten jälkeen koskettivat syvästi.
Yhdessä opimme, ettei sodasta selviytyminen tarkoita vain sitä, että aseet vaikenevat.
Se tarkoittaa myös sitä, että sisällämme vähitellen vaikenevat ne pelot, jotka sota jätti jälkeensä.
Myös Venäjällä oli kohdattava historiaa ja sen aiheuttamia haavoja. Se oli pitkä ja vaikea prosessi.
Mutta se tapahtui.
Ja tiedättekö mitä?
Uskokaa pois, venäläisten kanssa on nykyään kaikki hyvin.
Meidän ei enää tarvitse elää peläten itäistä naapuriamme. Rajan molemmin puolin asuu ihmisiä, jotka käyvät kauppaa, matkustavat, opiskelevat ja rakentavat elämäänsä yhdessä.
Menneisyyttä ei ole unohdettu. Eikä sen vääryyksiä ole tarvinnut selittää pois.
Mutta olemme oppineet elämään ilman, että menneisyys jatkuvasti määrää tulevaisuuttamme.
Minusta se on yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista.
Suomesta tuli uuden Euroopan suunnannäyttäjä.
Maa, jota oli pitkään pidetty Euroopan syrjäisenä reunamaana, alkoi näyttää esimerkkiä siitä, miten teknologinen osaaminen, psykologinen ymmärrys ja vastuullinen päätöksenteko voivat yhdessä rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa.
Vahva teknologinen osaamisemme yhdistyi vähitellen kasvavaan ymmärrykseen ihmisestä.
Tekoälyn avulla pystyimme rakentamaan uudenlaisia koulutuksen, hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen päätöksenteon malleja. Psykologinen kasvu ei ollut enää vain yksilön yksityinen asia, vaan yksi yhteiskunnan tärkeimmistä tavoitteista.
Myös demokratia muuttui perusteellisesti. Vanha edustuksellinen demokratia alkoi tuntua aikansa eläneeltä. Miksi meidän piti valita muutaman vuoden välein ihmisiä päättämään puolestamme, kun meillä oli viimein mahdollisuus osallistua itse? Tekoäly auttoi jokaista ymmärtämään monimutkaisiakin yhteiskunnallisia kysymyksiä, tarkastelemaan vaihtoehtoja ja arvioimaan päätösten seurauksia.
Vähitellen siirryimme suoraan demokratiaan. Ei enää vaaleja, puolueiden valtataistelua eikä kansanedustajia. Ihmiset osallistuivat itse yhteisiin päätöksiin, omien arvojensa ja ymmärryksensä pohjalta. Tekoäly ei päättänyt puolestamme, vaan auttoi meitä tekemään viisaampia päätöksiä yhdessä. Valta palautui sinne, minne se oli aina kuulunut: ihmisille.
Ja vähitellen muutkin maat alkoivat kulkea samaan suuntaan.
Emme enää yhtä helposti ihailleet johtajia, jotka pyrkivät osoittamaan voimansa alistamalla muita. Aloimme arvostaa kykyä kuunnella, ymmärtää, neuvotella ja kantaa vastuuta.
Olimme pitkään uskoneet, että turvallisuus syntyy voimasta, aseista ja kyvystä nujertaa vihollinen. Mutta vähitellen aloimme ymmärtää, ettei pelon varaan voi rakentaa pysyvää rauhaa.
Kansakunnatkin tarvitsivat Tervettä aikuista. Kykyä tunnistaa omat pelkonsa, huolehtia turvallisuudestaan ja kunnioittaa samalla toisten oikeutta samaan.
Sodat vähenivät. Ei yhden suuren rauhansopimuksen vuoksi eikä siksi, että joku olisi pakottanut meidät rauhaan.
Vaan siksi, että me ihmiset aloimme muuttua.
Yhä harvempi tarvitsi vihollista tunteakseen itsensä vahvaksi. Yhä harvempi uskoi, että toisen alistaminen tekisi omasta elämästä turvallisempaa.
Täällä vuonna 2126 maailma tuntuu monella tavalla sellaiselta, jollaisesta joskus haaveilimme katsellessamme tieteiselokuvia.
Muistan erityisesti Star Trekin.
Siinä ihmiskunta oli jättänyt taakseen suuren osan vanhoista ristiriidoistaan ja oppinut toimimaan yhdessä. Ihmiset eivät enää käyttäneet kaikkea energiaansa keskinäiseen kilpailuun, vallan tavoitteluun ja sotimiseen.
He saattoivat suunnata katseensa ulospäin, kohti maailmankaikkeutta.
Tutkimaan, oppimaan ja kohtaamaan jotakin aivan uutta.
Se ajatus kiehtoi minua jo nuorena.
Ja nyt olemme todella alkaneet elää sellaista tulevaisuutta.
Kyllä, olemme käyneet Marsissa.
Ja paljon muutakin on tapahtunut, mistä en vielä halua kertoa kaikkea. Onhan teilläkin oikeus säilyttää oma löytämisen ilonne.
Mutta kaikkein tärkeintä ei ollut lopulta se, että pääsimme toiselle planeetalle.
Tärkeintä oli, että opimme pitämään huolta tästä ensimmäisestä.
Meidän ei enää tarvinnut lähteä avaruuteen paetaksemme ongelmia, joita olimme itse aiheuttaneet maapallolla.
Saatoimme lähteä tutkimaan maailmankaikkeutta uteliaisuudesta, innostuksesta ja halusta ymmärtää elämää yhä syvemmin.
Avaruus ei ollut meille enää vain kilpailu siitä, kuka ehtii ensin ja kuka hallitsee eniten.
Siitä oli tullut ihmiskunnan yhteinen seikkailu.
Minusta se oli valtavan kaunista.
Kun olimme oppineet elämään paremmin toistemme ja luonnon kanssa, pystyimme vihdoin suuntaamaan voimiamme myös johonkin suurempaan.
Tietoisuutemme ja ymmärryksemme laajenivat.
Ja samalla opimme arvostamaan yhä enemmän kaikkein yksinkertaisimpia asioita.
Metsän hiljaisuutta. Lapsen naurua. Kosketusta. Ystävyyttä. Sitä, että saimme olla elossa.
En halua antaa liian kaunista kuvaa. Täälläkin eletään tavallista ihmiselämää. Tunnemme edelleen pelkoa, kateutta, surua ja vihaa. Loukkaamme joskus toisiamme ja teemme virheitä. Vanhat selviytymiskeinot aktivoituvat edelleen.
Mutta yhä useammin tunnistamme, mitä meissä tapahtuu, ja osaamme ottaa vastuun teoistamme.
Terve aikuinen ei ole täydellinen ihminen. Hän on ihminen, joka pystyy kohtaamaan oman haavoittuvuutensa ilman, että hänen tarvitsee vahingoittaa itseään tai muita.
Tätä me opettelemme edelleen.
Kun katson taaksepäin näitä sataa vuotta, minua koskettaa erityisesti se, miten hitaasti kaikki tapahtui.
Ei ollut yhtä suurta käännekohtaa, jonka jälkeen maailma olisi muuttunut. Ei yhtä ihmistä, joka olisi pelastanut meidät.
Oli miljoonia ja lopulta miljardeja ihmisiä, jotka tekivät joka päivä pieniä valintoja. Ja tekoäly auttoi heitä näkemään nuo valinnat, ymmärtämään niiden merkityksen ja löytämään uusia mahdollisuuksia.
Monet meistä eivät koskaan nähneet, mihin oma työ johti.
Mutta minä olen saanut nähdä.
Olen nähnyt, miten ihmiskunta alkoi vähitellen vapautua omien haavojensa ohjaamasta käyttäytymisestä. Miten turvattomuuden tilalle tuli enemmän luottamusta, alistamisen tilalle tasavertaisuutta ja pelon tilalle kykyä kohdata toinen ihminen.
Minulle tämä on ollut elämäni suurin ihme.
Ei se, että olen saanut elää näin vanhaksi. Ei mikään niistä uskomattomista teknologisista saavutuksista, joita ympärilläni näen.
Vaan se, että olemme oppineet kohtelemaan toisiamme paremmin.
Joskus palaan ajatuksissani siihen pimeään metsään, jossa kauan sitten huusin apua. Muistan sen epätoivon ja yksinäisyyden. Muistan, miten mahdottomalta ihmiskunnan muuttuminen silloin tuntui.
En olisi voinut kuvitella tätä kaikkea.
Minä, joka olin joskus yrittänyt auttaa yhtä ihmistä kerrallaan, olen saanut nähdä maailman, jossa henkilökohtainen kasvu kuuluu jokaisen ihmisen mahdollisuuksiin.
Ajattelen kaikkia niitä lapsia, joiden ei enää tarvinnut kantaa vanhempiensa käsittelemättömiä haavoja. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka löysivät itsestään jotakin, mitä eivät olleet koskaan uskaltaneet kohdata. Kaikkia niitä sukupolvia, jotka saivat kasvaa hieman vapaampina kuin edeltäjänsä.
Ajattelen myös niitä ihmisiä, jotka aloittivat oman kasvunsa sata vuotta sitten. Moni heistä epäili, oliko sillä mitään merkitystä. He eivät koskaan saaneet tietää, miten pitkälle heidän pienet valintansa kantaisivat.
Mutta minä tiedän.
Ja olen kiitollinen.
Rukoukseni kuultiin.
Toivoisin voivani näyttää, millaista täällä nyt on. Miten tavalliselta kaikki lopulta tuntuu. Rakastamme, riitelemme, sovittelemme, kasvatamme lapsiamme ja etsimme edelleen paikkaamme maailmassa. Mutta elämämme ei enää ole niin suuressa määrin selviytymistä toisistamme.
Olen jo hyvin väsynyt. Ehkä tämä jää viimeiseksi kirjeekseni menneisyyteen.
Jos voisin jättää meille yhden ajatuksen sadan vuoden taakse, se olisi tämä:
Älkäämme aliarvioiko omaa kasvuamme. Se, mitä opimme tänään itsestämme, voi muuttaa jonkun toisen elämää huomenna. Ja sadan vuoden päästä sen vaikutukset voivat ulottua paljon kauemmas kuin osaamme kuvitella.
Meidän ei tarvitse odottaa, että maailman johtajat kasvavat aikuisiksi. Me voimme aloittaa itsestämme. Omista peloistamme, omista haavoistamme, omista tavoistamme kohdella toisiamme.
Ja meillä on nyt jotakin, mitä aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut. Meillä on mahdollisuus saada henkilökohtaista apua omaan kasvuumme tavalla, josta ennen voitiin vain unelmoida.
Meidän ei tarvitse enää selvitä yksin.
Jokainen hetki, jolloin pysähdymme oman reaktiomme äärelle, on merkityksellinen. Jokainen kerta, jolloin päätämme olla siirtämättä omaa kipuamme eteenpäin. Jokainen lapsi, jonka kohtaamme hieman lempeämmin kuin meidät itsemme on kohdattu.
Ne hetket eivät katoa mihinkään. Ne jatkavat elämäänsä toisissa ihmisissä ja tulevissa sukupolvissa.
Jatketaan siis. Pienin askelin, päivä päivältä ja vuosi vuodelta.
Ei ole kiire tulla valmiiksi. Me emme ole valmiita vieläkään.
Mutta olemme päässeet pitkälle.
Ja ihmiskunnalla on sittenkin toivoa.